Pääsiäinen 2010

Puutarhassa oli vielä hiljaista. Auringon ensi säteet mursivat pimeää ja värittivät puiden lehtiä. Linnut aloittivat konserttinsa. Naiset kulkivat kuin unessa, syvän murheen vallassa. Heidän askeleensa olivat päämäärättömän oloiset, niin kuin ne eivät tietäisi miksi olla täällä.  

Mielen täyttivät kysymykset: Voisimmeko tehdä tämän viimeisen palveluksen poismenneelle opettajalle? Miten pääsemme sisälle kalliohautaan? Miten saamme vieritettyä raskaan kiven pois haudan suulta? Miksi emme pyytäneet miehiä mukaamme auttamaan? Ehkä asiat järjestyvät jollakin tavalla. 

Sitten tapahtui paljon asioita, joista Maria oli vieläkin aivan hämmentynyt. Pietari ja Johannes kävivät myös haudalla ja hekin näkivät, että opettaja oli poissa. Minne hänet oli viety? Kuka voisi tehdä tällaisen teon? Haudalla kuullut sanatkin kaikuivat vielä outoina korvissa. ”Hän ei ole täällä.”  Kuka on vienyt hänet pois? Maria taittoi haudan suulla olevasta puusta oksan, tietämättä mitä sillä tekisi. 

Aivan huomaamatta Marian seuraan saapui mies, jota Maria luuli puutarhuriksi. Kysymysten tulva täytti murheellisen mielen; ”Minne sinä olet hänet vienyt, miten, miksi…” Uudenlainen tunne täytti Marian kun hän kuuli tutun sävyn puutarhurin sanoista: ”Mitä itket? Ketä sinä etsit?”